Dinon tarina

Näinä päivinä tulee kahdeksan vuotta siitä kun Dino tuli elämääni ja ajattelin, että olisi kiva kertoa vähän enemmän siitä. Käyn tässä läpi myös asioita, joita saatetaan pitää rescue-koirilla haasteellisena kuten arkuutta ja yksinjäämista. Tosiasiassa näitä ongelmia saattaa olla koiralla kun koiralla oli sen lähtökohdat miten hyvät tahansa. Täällä blogissa Dino on vilahdellut sivuroolissa vaikka oikeastihan se on hyvin keskeinen osa elämääni. Minun ystävä. Aina läsnä ja mukana puuhassa kuin puuhassa.

dino8_syy10

Dino tarhalla Espanjassa.

Dino on siis espanjalainen rescue-koira, joka lensi luokseni Malagasta. Sen elämän alkuvaiheilta ei ole tarkkoja tietoja, mutta jotenkin se päätyi koiratarhalle mukanaan roppakaupalla huonoja kokemuksia. Dinon käytoksestä pääteltiin, että sitä oli lyöty tai potkittu. Se oli kuitenkin säilyttänyt iloisen ja uteliaan luonteensa ja tykkäsi kaikista koirista. Kutakuinkin näillä spekseillä ja muutamalla kuvalla valitsin juuri sen. Kodittomia koiria vastaavilla tarinoilla on paljon ympäri maailmaa, mutta jostain syystä juuri Dinosta tuli vahva tunne, että tuo se on. Luotan usein intuitioon eikä se pieleen mennyt tälläkään kerralla.

dino9_syy10

Dinolle oli opetettu tarhalla kävelyä remmissä.

dino3_syy10

Näiden tarhakuvien lähde on espanjankoirat.com.

dino4_syy10

Tullessaan Dinolla oli tällainen hamppukarva eikä pohjavillaa juuri laisinkaan.

dino1_syy10

Pienenä Dinolla oli ihan pikimusta kirsu.

En muista tarkkaa päivämäärää, mutta sinä marraskuisena päivänä satoi ensilumi. Lento oli myöhässä ja lähdettiin siskoni kanssa Helsinki-Vantaalle yhden jälkeen yöllä. Koirat matkustivat suurissa häkeissä kimpassa ja Dinon matkakaverina oli ollut ihan samannäköinen, mutta pienempi tyttökoira. Dino oli kaksikosta rohkeampi ja tuli reippaasti rapsutettavaksi kunhan häkin ovi saatiin auki. Minulla oli mukana ostamani kaulapanta ja talutin. Hetki tutustuttiin lentokentällä, hoidettiin paperihommat ja lähdettiin autolla kotiin. Siskoni ajoi ja Dino istui etupenkillä sylissäni ihan paikallaan ja hiljaa.

20181113_172757

Tässä Dino on ollut Suomessa vuoden. Nenukka on jo haalistunut ja frisyyri siistiytynyt. Samoin lihaa on tullut luiden ympärille.

Kotiin päästyämme annoimme sille vettä ja ruoaksi nappuloita. Ensimmäinen kupillinen hävisi suihin varmaan sekunnissa. Annettiin vielä toinen kupillinen, mutta vaikka se tyhjeni yhtä nopeasti ei uskallettu antaa enää enempää. Nälkä reppanalla oli selkeästi ollut ja toisaalta tarhalla varmasti oppinut että syödä pitää nopeasti tai joku muu tulee ja syö. Olin ostanut Dinolle myös kaksi punkkaa lattialle ja ruokailun jälkeen iskikin pissahätä. Etukäteen minulle oli kerrottu, että matot kannattaa siirtää syrjään, koska koirat oppivat tarhalla pissaamaan maassa oleviin pyyhkeisiin. Saman kohtalon koki nyt toinen ostamistani punkista.

IMG-20170914-WA0005

Dino on aina ollut innokas poika ulkoilemaan.

Jäätiin Dinon kanssa kahdestaan ja aikani rapsuteltuani päätin, että on nukkumaanmenoaika. Koiraa en halunnut sänkyyni ja olihan sillä koko sohva sekä ostamani punkat yösijoina. Dinolle ei tämä suunnitelma sopinut. Ensimmäisenä iltana nostin sen valehtelematta kymmenen kertaa peräjälkeen alas sängystä. Aina kun laskin sen alas hyppäsi se jo takaisin. Mielessäni mietin, että nyt jos annan periksi on tämä ja varmaan moni muukin peli tulevaisuudessa menetetty. Se oli oikea tahtojen taistelu, mutta pidin pintani. Seuraavana iltana riitti kun pari kertaa palautin koiran lattialle. Sen koommin ei ole tarvinnut sänkyasiasta keskustella.

 
Dino oli tullessaan arviolta noin 11 kuukautta ja sisäsiistiksi oppimista helpotti fyysinen pidätyskyky. Enää se piti vaan opettaa tähän tapaan. Ensimmäisinä päivinä kävimme ulkona kuutisen kertaa päivässä. Aina syömisen ja torkkujen jälkeen. Toisena päivänä Dino teki vielä yhdet pissit sisään paperin päälle, mutta sen jälkeen se on ollut sisäsiisti. Tuon asian se oppi todella helposti, mutta varmuudeksi en pitkään aikaan pitänyt mattoja tai punkkia lattialla.

IMG-20170914-WA0001

Kyllä tähän reunalle vielä mahtuu.

Itseäni hämmästytti, että tullessaan Dino ei osannut leikkiä. Se ei ymmärtänyt lelujen päälle laisinkaan. Yritin leikittää sitä solmuleluilla ja muilla muttei se hiffannut ollenkaan mistä on kyse. En ollut tullut ajatelleeksi ettei sillä ehkä ollut koskaan ollut yhtään lelua. Toisten koirien kanssa se toki leikki, muttei itsekseen tai minun kanssa. Ajan kanssa se oppi tähänkin hommaan.

 

Tullessaan Dino söi luita 24/7 jos vain antoi. Ehkä se taltutti tällä pohjatonta tarvettaan syödä. Dino painoi tullessaan 6,6kg ja sillä tuntui selän päältä nikamat. Muutenkin se oli semmonen pikkuinen luikku. Nykyään se painaa 9,5kg eikä kuitenkaan ole kasvanut korkeutta. Ei se lihava ole vieläkään, mutta lihaksikas ja sopusuhtainen. Aluksi Dino sai aika paljon ilmavaivoja nappularuoista ja aloinkin syöttämään sille kunnon lihaa. Lueskelin täyslihan tuovan koirallekin kylläisyyden tunnetta nappuloita paremmin. Ensimmäisen vuoden aikana taisi täyttyä Dinon kiintiö nahkaluista ja siankorvista, koska sen koommin se ei niitä juurikaan ole syönyt. Koetusta nälänhädästä kertoo kuitenkin se, että luun saadessaan Dinolla on pakottava tarve piilottaa se jonnekin. Poiskaan ei antaisi vaikka selkeästi ei tee mieli syödä. Sitten se hautaa luun esimerkiksi sohvatyynyjen väliin ”piiloon”. Nenällä pukkaa tyynyjä peitoksi. Siellä se on jemmassa pahan päivän varalle.

IMG-20170914-WA0000

Nukkuminen ja syöminen on Dinon lempipuuhia.

Aloitimme yksinjäämisen harjoittelun jo ensimmäisestä päivästä lähtien. Aluksi menin vain vessaan itsekseni ja Dino päivysti oven takana. Se ei olisi päästänyt minua silmistään ja viereltään lainkaan. Seuraava askel oli minun siirtyminen rappukäytävään oven taakse ja Dinon jääminen yksin asuntoon. Ekoilla kerroilla jouduin peruuttamaan kontaten ulos, koska minun seistessäni se ehti aina livahtaa jostain raosta rappuun. Rapussa olin aluksi vain sen hetken kunnes kuulin uikutuksen lakkaavan ja sitten palasin heti takaisin. Pidensin aikaa aina vähän ja tämänkin asian sen hiffasi nopeasti. Olin ottanut töistä kaksi vapaapäivää ja kolmantena menin jo viideksi tunniksi töihin. Yksinjäämisen tuskissaan se nakersi vähän crocsin remmiä ja toisena päivänä silmälasieni sankaa, mutta siinäpä kaikki tehdyt tuhot. Pehmolelujen suolistamista lukuunottamatta tietysti. Aika nopeasti keksin antaa sille lähtötilanteessa puruluun ja sitä se lähti onnellisesti matolle pureksimaan. Näin Dino alkoi yhdistää minun lähtemiseni mukavaan herkkuhetkeen ja tämäkin asia alkoi sujumaan helposti.

 
Toisten koirien kanssa Dino on tullut aina juttuun. Aluksi se oli koirapuistossa ihan pahnan pohjimmainen, mutta aina löytyi joku leikkikaveri. Nykyään se saattaa jo itse hätyyttä nuorempia uroksia kauemmas. Samoin se on alusta asti kävellyt mukavasti hihnassa. Aluksi Dino pelkäsi kaikenlaisia outoja asioita lenkillä, kuten tiemerkinnän kartioita tai poikaa jääkiekkomailan kanssa. Olen yrittänyt aina rohkaista sitä tutustumaan pelottaviin asioihin ja usein olemme tuijotelleet pitkän tovin jotain epäilyttävää asiaa ennenkuin on uskallettu edes nuuskaista. Autoilu ja osa miehistä on edelleen vähän pelottavia, mutta J on sille maailman rakkain. J:n kainalossa on Dinon lämmin kölliä.

IMG-20180622-WA0002

Nykyään on punaiset nenät molemmilla.

Dino on ollut aina tosi helppo koira ja vielä iän myötä siitä on kuoriutunut mitä mukavin kumppani ja ystävä. Se on ihmisrakas, kiltti ja jotenkin tilannetajuinen jos koirasta niin voi sanoa. Se ei esimerkiksi väkisin änkeä lasten luokse vaan menee rauhallisesti vähän nuuhkaisemaan ja jos lapsi vaikuttaa myöntyväiseltä jää se mielellään paijattavaksi. Se tietää myös lenkillä mitkä koirat ovat ärhäköitä eikä edes yritä väkisin mennä tervehtimään. Uskoisin, että tämä tilanteiden lukutaito on kehittynyt sille juuri kadulla ja tarhalla eläessä. Nuoren koiran hörsellys on loppunut ja kaikin puolin tuntuu, että Dino vain paranee vanhetessaan. Toistaiseksi se on ollut todella terve ja toivonkin sille sydämeni pohjasta vielä monta hyvää vuotta ennenkuin ikä alkaa painamaan. Onhan se tammikuussa jo yhdeksän vuotias, mutta tiedä vaikka eläisi 15 vuotiaaksi.

Tulipas pitkä tarina, mutta paljon jäi vielä kertomattakin.

Terkuin, Javis

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s